1. Kolmen vuoden kuluttua saapui Juudaalle ja hänen miehillensä sanoma, että Demetrius, Seleukoksen poika, oli purjehtinut Tripolin satamaan, vahva sotajoukko ja laivasto johdossansa,

2. ja ottanut valtaansa maan, raivattuaan tieltänsä Antiokuksen ja tämän holhoojan Lysiaan.

3. Niin eräs Alkimus, entinen ylimmäinen pappi, joka siihen aikaan, jolloin uskonnon sekoittamista ei vielä ollut tapahtunut, oli ehdoin tahdoin saastuttanut itsensä, kun hän näki, ettei voinut millään tapaa pelastaa asemaansa eikä enää päästä pyhän alttarin ääreen,

4. tuli vuonna 151 kuningas Demetriuksen luo tuoden hänelle kultaisen seppeleen ja palmunoksan sekä näiden tavanmukaisten lahjojen lisäksi muutamia temppelin öljypuunoksia. Sen päivän hän vielä oli hiljaa.

5. Mutta sitten hän sai tilaisuuden, joka edisti hänen mielettömiä hankkeitansa. Demetrius kutsui hänet neuvoston kokoukseen ja kysyi häneltä, minkälainen oli juutalaisten mieliala ja mitä aikeita heillä oli. Hän vastasi silloin tähän:

6. "Ne juutalaiset, joita kutsutaan hasidilaisiksi ja joita Juudas Makkabilainen johtaa, pitävät vireillä sotaa ja levottomuuksia eivätkä anna valtakunnan päästä rauhaan.

7. Siitä syystä minä, jolta on riistetty minun isiltä peritty arvoni, nimittäin ylimmäisen papin virka, olen tullut tänne,

8. ensinnäkin, koska vilpittömästi harrastan sitä, mikä koskee kuningasta, ja toiseksi myös, koska ajattelen omia kansalaisiani; sillä noiden äskenmainittujen henkilöiden järjettömyys tuottaa suunnatonta vahinkoa koko meidän heimollemme.

9. Kun sinä siis, oi kuningas, olet ottanut selon kaikesta tästä yksityiskohtaisesti, niin osoita huolenpitoasi meidän maastamme ja ahdingossa olevasta kansastamme sen armollisen ihmisystävyyden mukaisesti, joka sinulla on kaikkia kohtaan.

10. Sillä niin kauan kuin Juudas on elossa, on mahdotonta päästä rauhallisiin oloihin."

11. Hänen näin puhuttuansa alkoivat heti muut neuvosherrat, jotka olivat vihamielisiä Juudasta kohtaan, vielä enemmän yllyttää Demetriusta.

12. Silloin hän suoraapäätä kutsutti luoksensa Nikanorin, joka aikaisemmin oli ollut norsuosaston päällikkö, nimitti hänet Juudean käskynhaltijaksi ja lähetti hänet matkalle

13. antaen hänelle sellaisen kirjallisen määräyksen, että hänen tuli raivata Juudas itse pois tieltä, hajottaa hänen väkensä ja asettaa Alkimus ylimmäiseksi papiksi tuohon kaikkein korkeimpaan temppeliin.

14. Ja ne pakanat, jotka olivat lähteneet Juudasta pakoon pois Juudeasta, liittyivät suurin joukoin Nikanoriin, koska arvelivat, että juutalaisten vastoinkäymiset ja onnettomuudet olisivat eduksi heille itsellensä.

15. Mutta kun he saivat kuulla Nikanorin tulosta ja pakanain vihamielisestä menettelystä, sirottivat he multaa päänsä päälle ja rukoilivat häntä, joka on asettanut oman kansansa olemaan iankaikkisiin aikoihin saakka ja joka aina pitää huolta omasta perintöosastansa, ilmestyen sen auttajaksi.

16. Johtajan käskystä väki sitten heti lähti sieltä liikkeelle ja kohtasi heidät Dessaun kylässä.

17. Mutta Simon, Juudaan veli, oli joutunut taisteluun Nikanorin kanssa ja oli vastustajain aikaansaaman äkillisen säikähdyksen vuoksi hetken aikaa horjunut.

18. Siitä huolimatta Nikanor, kun hän kuuli, kuinka urhoollisia Juudas ja hänen miehensä olivat ja millaista uljuutta he osoittivat taistelussa isänmaansa puolesta, epäröi ratkaista asiaa verenvuodatuksella.

19. Sentähden hän lähetti Posidoniuksen, Teodotuksen ja Mattatiaan tarjoamaan ja vastaanottamaan rauhansopimusta.

20. Sittenkuin siitä oli pitkän aikaa neuvoteltu, esitti johtaja asian koko miehistölle, ja kun ilmeni, että kaikki olivat samaa mieltä, suostuivat he sopimukseen.

21. He määräsivät sitten päivän, jona he kahden kesken yhtyisivät samassa paikassa. Ja kun hän astui sinne, asetettiin kummaltakin puolelta esiin istuimet.

22. Juudas oli järjestänyt asestettuja miehiä valmiiksi sopiviin paikkoihin siltä varalta, että viholliset odottamatta ryhtyisivät väkivaltaan. Niin he neuvottelivat keskenänsä asiallisesti.

23. Nikanor vietti sitten jonkun aikaa Jerusalemissa eikä tehnyt mitään sopimatonta; sotaväen, jota oli koottu suuria joukkoja, hän päästi hajalle.

24. Ja Juudasta hän piti aina seurassansa; sillä hän oli sydämestään kiintynyt tähän mieheen.

25. Hän kehoitti häntä menemään naimisiin ja hankkimaan itsellensä lapsia. Juudas menikin naimisiin, eli onnellisena ja nautti elämästä.

26. Mutta kun Alkimus havaitsi heidän keskinäisen ystävyytensä ja tehdyt sopimukset, rohkaisi hän mielensä, meni Demetriuksen luokse ja syytti Nikanoria valtakunnan edun vastaisista mielipiteistä; sillä tämä oli nimittänyt valtakunnan vihollisen, Juudaan, hänen seuraajaksensa.

27. Niin kuningas vihastui kovin ja ärtyneenä tuon pääkonnan panettelujen vaikutuksesta kirjoitti Nikanorille sanoen olevansa kovin tyytymätön sopimuksiin ja käskien lähettämään Makkabilaisen heti vangittuna Antiokiaan.

28. Kun tämä määräys saapui Nikanorille, peljästyi hän ja tuli sangen pahalle mielelle siitä, että hänen piti purkaa sopimukset, vaikka mies ei ollut tehnyt mitään rikosta.

29. Mutta koska ei ollut mahdollista toimia vastoin kuningasta, odotteli hän sopivaa tilaisuutta suorittaakseen tehtävänsä viekkaudella.

30. Makkabilainen havaitsi kuitenkin, että Nikanor oli tullut suhteessaan häneen jäykemmäksi eikä enää kohdellut häntä yhtä ystävällisesti kuin tavallisesti; ja kun hän ymmärsi, että tämä jäykkyys ei merkinnyt mitään hyvää, keräsi hän ympärilleen suuren joukon kannattajiaan ja pysyi piilossa Nikanorilta.

31. Mutta kun toinen huomasi, että mies oli aivan kauniisti hänet pettänyt, meni hän tuohon ylen suureen ja pyhään temppeliin, juuri kun papit toimittivat lainmääräämiä uhreja, ja vaati, että mies oli jätettävä hänen valtaansa.

32. Ja vaikka nämä valalla vakuuttivat, etteivät tietäneet, missä etsitty oli,

33. ojensi hän oikean kätensä temppeliä kohti ja vannoi näin: "Ellette jätä Juudasta sidottuna minun käsiini, jaotan minä tämän jumalanhuoneen maan tasalle ja revin maahan alttarin ja pystytän tälle paikalle komean temppelin Viininjumalalle".

34. Tämän sanottuansa hän lähti pois. Mutta papit ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat avuksi häntä, joka aina taistelee meidän kansamme puolesta, ja sanoivat näin:

35. "Sinulle, Herra, joka et tarvitse mitään kaikesta siitä, mikä on, on kuitenkin otollista, että meidän keskuudessamme on temppeli, jossa sinä asut.

36. Ja nyt, pyhä Herra, jolta kaikki pyhitys tulee, varjele iankaikkisiin aikoihin asti saastuttamattomana tämä huone, joka juuri äsken on puhdistettu.

37. Mutta eräs Rasis, joka oli Jerusalemin vanhimpia, annettiin ilmi Nikanorille. Hän oli kansalaisiansa rakastava ja suuresti kunnioitettu mies, joka hyväntahtoisuutensa vuoksi myös oli saanut lisänimen "juutalaisten isä".

38. Hän oli nimittäin aikaisempina aikoina, kun uskonnonsekoitusta ei vielä ollut tapahtunut, esittänyt selvityksiä juutalaisuudesta ja kaikella kestävyydellä pannut alttiiksi henkensä ja elämänsä juutalaisuuden puolesta.

39. Kun nyt Nikanor tahtoi näyttää, kuinka suuresti hän vihasi juutalaisia, lähetti hän enemmän kuin viisisataa sotilasta vangitsemaan häntä.

40. Sillä hän arveli hänen vangitsemisellaan tuottavansa juutalaisille suuren tappion.

41. Mutta kun joukko oli valtaamaisillaan tornin ja ryntäsi pihan porttia vastaan käskien tuoda tulta ja sytyttää ovet, heittäytyi Rasis, kun hän jo oli kaikilta tahoilta saarrettu, omaan miekkaansa.

42. Ylevämielisesti hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin joutua noiden katalien käsiin ja alistua väkivaltaan, jota hänen jalo mielenlaatunsa ei ansainnut.

43. Mutta kun hän kiireessään ja kiihtymyksessään ei saanut pistoa osumaan oikeaan kohtaan ja joukko jo tunkeutui ovista sisään, niin hän juoksi rohkeasti muurille ja viskautui miehekkäästi alas keskelle joukkoa.

44. Kun tämä silloin nopeasti väistyi syrjään ja syntyi välimaa, putosi hän keskelle tyhjää paikkaa.

45. Mutta ollen vielä hengissä ja kiihtyneenä vihasta hän nousi seisomaan, ja vaikka veri virtaamalla virtasi hänestä ja hänen haavansa olivat ammottavat, juoksi hän läpi joukon ja asettui seisomaan kallion jyrkänteelle.

46. Ja vaikka veri hänestä jo oli vuotanut aivan kuiviin, hän repäisi ulos sisälmyksensä, tarttui niihin molemmin käsin ja viskasi ne joukolle. Sitten hän huusi häntä, jonka vallassa elämä ja henki ovat, antamaan ne hänelle kerran takaisin, ja päätti näin päivänsä.





“Temos muita facilidade para pedir, mas não para agradecer”. São Padre Pio de Pietrelcina